Takkâ! Spässeb! Giitu! Kiitos! 💫✨💖

Takkâ! Spässeb! Giitu! Kiitos! 💫✨💖

Kiitos tuesta ja äänistänne! Minut on (vielä vahvistamattoman vaalituloksen mukaan valittu Saamelaiskäräjille vuosiksi 2016-19. Suunta on eteenpäin!

IMG_1718-0

Korkein vääryys: Neljä vuosikirjapäätöstä, rotuoppia ja luonnonvarapolitiikkaa

Viimeiset vuodet, jo ennen vuotta 2011 mutta eritoten silloin annettujen Saamelaiskäräjien hallituksen linjasta poikkeavien vaaliluetteloon hyväksymisten jälkeen, on saamelaismääritelmä ja sen oletetut ongelmat olleet jatkuvasti läsnä lähes kaikissa pohjoisen medioissa. Suurissa suomenkielisissä viestimissä tyyli on ollut alusta alkaen selkeä: määräysvalta saamelaisyhteisön rajoista ei kuulu saamelaisille itselleen, vaan jälleen kerran uudisasukkaille. Kevään tapahtumien (SaKä-lakiehdotuksen kaatuminen ja ILO 169:n lykkääminen hamaan tulevaisuuteen) jälkeen tämä aallonpohja oli odotettavissa, mutta ei sitä silti hyvillä mielin ole odoteltu. Tänään Korkein hallinto-oikeus (KHO) lisäsi Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon 93 nimeä vastoin vaalilautakunnan sekä Saamelaiskäräjien hallituksen sekä suuren saamelaisyhteisön tahtoa.

93 uutta äänioikeutettua ei ole laskennallisesti paljon, koska vaaliluettelossa on tällä hetkellä viitisen tuhatta äänioikeutettua. Kuitenkin tulevaisuutta ajatellen KHO antaa hyytävää esimakua siitä, mitä tuleman pitää. KHO:n perustelut ovat nähtävissä sen antamissa vuosikirjapäätöksissä, jotka ovat julkisia, ja sen lisäksi muutama hyväksytty sekä hylätty on kertonut itse omista tuloksistaan mediassa tämän päivän aikana. Linkitin vuosikirjamääräykset twiitissäni ja lisään sellaisenaan tähän, koska olen laiska:

En ota kantaa yksittäisten ihmisten tarinoihin, koska (minun käsitykseni mukaan) mielenkiintoisempi, ja saamelaisten kannalta oleellisempi puoli ovat itse perustelut sekä heidän tuomioita jaellessaan käyttäneensä todisteet, sekä käsite ”kokonaisharkinta,” joka on ollut monessa päätöksessa keskeinen. Vuosikirjapäätökset ovat itsessään jo herkullista luettavaa totaalisen oleellisine perusteluineen, kuten valittajan työsuhde, ystäväpiiri, karvakenkien käyttö tai vaikkapa marjassakäynti. Niistä saa oivallisen kuvan siitä, miten pinnallisen saamelaiskulttuurikäsityksen varassa päätöksiä on jaeltu, mutta vielä silmiinpistävämpi on mainitsemani ”kokonaisharkinta”.

Yksittäisinä tekijöinä näitä, kuten vaikka marjassakäyntiä, voisi kirkkaana päivänä siristellen pitää  merkkinä tiiviistä yhteydestä saamelaisuuteen, koska saamelaiset ovat yhtä luonnon kanssa, tai jotain muuta höpöhöpöä. Kaikesta tästä kerääntyy KHO:n itse keksimä kriteeri, kokonaisharkinta, jolla ei ole mitään tekemistä voimassa olevan Saamelaiskäräjälain kanssa — vielä vähemmän kuin hillastuksella. Jokin objektiivisista kriteereistä tulee täyttyä. Päätöksien teossa on selkeästi ollut jo kyse jostain aivan muusta kuin Saamelaiskäräjälain (sen voimassaolevan) tulkitsemisesta, minkä luulisi olleen tuomariston tehtävä valituksia käsitellessään.

Mitä kokonaisharkinta sitten käytännössä tarkoittaa? Päätösten perusteella mutua. Viittaukset ”nykytutkimukseen” voisivat ehkä olla uskottaviakin, jos taustalla ei kummittelisi Suomen tiedemaailman vankka tuki Saamelaiskäräjien painottamalle kieliperusteiselle tulkinnalle muutamaa äänekästä ja hyvin poliittista poikkeustoimijaa lukuunottamatta. Lukuisat avoimet kirjeet ja vetoomukset saamelaiskulttuuriin ja saamelaisten historiaan sekä oikeushistoriaan perehtyneiltä oppineilta on kuitenkin johdonmukaisesti jätetty huomiotta niin lainsäädännössä kuin ilmeisesti siinä, mitä KHO:n päätöksessä nimitetään nykytutkimukseksi. Mitä se onkaan, siinä ei saamelaisille tutkijoille tai oppineille ole sijaa.

Ymmärrän tietysti heitä ”kiistan” ulkopuolisia, jotka ovat puolestaan ymmärtäneet raukkoja rannalla, ja heidän taistoaan oikeudenmukaisen identiteettinsä tunnustamisen puolesta. Se on hiton hyvä tarina, joka iskee suoraan suomalaisille rakkaimpaan kansallisen omakuvan osaan: meillähän on kaikki samanarvoisia! Ja saamelaisten itsehallintohan selkeästi asettaa tässä maailmassa ihmiset keskenään eriarvoiseen asemaan, koska jotkut saavat olla saamelaisia ja toiset eivät. Mimmosta peliä se semmonen on, kun suomalaisia kuitenkin kaikki ollaan? Saamelaiset itse ovat taistelleet oman erityisyytensä puolesta, mikä ei todellakaan sovi Suomen tasa-arvomuottiin.

Sillä ei tässä mytologiassa ole mitään väliä, että saamelaiset ovat nyky-Suomea rakennettaessa jääneet monella tapaa huonompaan asemaan. Rotututkimuksella pyrittiin nuoren Suomen alkuvuosina kehittämään suomalaisille kansallinen, valkoinen eurooppalainen identiteetti, jonka vastapooliksi asetettiin muiden kansallisten vähemmistöjen, etupäässä romanien, lisäksi saamelaiset. Tätä vasten saatiin Suomi näyttämään hienolta ja edistyneeltä, kun tehtiin saamelaisuus ja kaikki siihen liittyvä priitiiviseksi, kuolevaksi, omalla tavallaan pittoreskiksi mutta kuitenkin nykymaailmassa tarpeettomaksi kansanperinteeksi, ja asetettiin saamelaisille korkeimmaksi päämääräksi assimilaatio uuteen uljaaseen yhtenäiskulttuuriin. Näin saatiin luotua kansa, jolla on viimeiset sata vuotta ollut kaikesta tasa-arvokehityksestä huolimatta erittäin pahoinvoivia, taloudellisesti ja poliittisesti heikosti edustettuja vähemmistöjä, sekä näiden vähemmistöjen alennustilasta riippuvainen kansallinen omakuva: me ollaan parempia ku ne.

Kun saamelaisten etninen herääminen sitten alkoi toden teolla maailmansotien jälkeen, se ilmeisesti aiheutti identiteettikriisin niille pohjoisen ihmisille, jotka eivät (ainakaan silloin olleet) pitäneet itseään saamelaisina. Kun alennettu ei enää suostunut osaansa, vaan vaati kunnioitusta sekä tunnustusta omana itsenään eikä kansakunnan takapajuisena vastapoolina, aiheutti se luonnollisesti suurta hämmennystä. Keitä me nyt olemmekaan, kun emme muka olekaan noita parempia, on perimmäinen kysymys johon yli koko elinaikani jyllännyt kiista kiteytyy ja josta se saa polttoaineensa.

Ensin saamelaisten etabloitumista etnisesti ja kulttuurisesti erityisenä joukkona pyrittiin vastustamaan ja kieltämään (koska kukaan ei ollut koskaan käyttänyt sanaa saamelainen ikinä missään! Niin ei heitä ole olemassa! Amirite??), sitten kiistettiin alkuperäisyys, sitten keksittiin uusia kansanosia jotka olivat ”aina eläneet täällä kanssa”, ja lopulta kulttuuri-identiteettinsä kanssa kamppailevat ihmisparat eivät enää keksineet muuta kuin ottaa haltuun vastapoolin identiteetti. Viimeisin taktiikka on osoittautunut toimivimmaksi, koska se vetoaa lantalaisten päättäjien tunteisiin monella tasolla.

Tärkein elementti on tietysti uhrinarratiivin haltuunotto, ja asettautuminen ”rekisterisaamelaisten” sortamaksi vähemmistöksi vähemmistön sisällä. Tätä retoriikkaa muuten Vasemmiston Anna Kontulakin toisteli keväällä kuin suoraan jonkun lapinkyläyhdistyksen tiedotteesta. Cool! Toinen, systeemin kannalta tärkeä elementti on yhteenkuuluvuus hallitsevan etnisen luokan eli valkoisten suomalaisten kanssa, ja heidän kielensä puhuminen (välillä ihan kirjaimellisesti). Saamelaiset ovat monta kymmentä vuotta vaatineet milloin mitäkin, maita, vesiä, kielellisiä oikeuksia ja muuta vastaavaa, ja onhan se semmoinen ruikutus rasittavaa. Uussaamelaiset osaavat liehuttaa rauhanlippua, puhua omiensa kieltä ja esittää edustavansa riidattomampaa kansanosaa, joka ei halua tapella koko ajan, mutta on vaan pakko, koska ne muut, eli saamelaiset, vaan tahtovat koko ajan kaikkea ja se on kohtuutonta. Mitä välii jollain omankielisillä palveluilla? Meillähän on jo hyvinvointiyhteiskunta!

Monet tämän joukon aktiivit ovat, ironista kyllä, esiintyneet myös omatekoisina vallan vahtikoirina ja käyttäneet toisaalta retorisena aseenaan tosi laphilaisthen tunnettua herravihaa, jonka ansiosta suuri yleisö on myötämielinen epämieluisten päättäjien yhdessä epämieluisten saamelaisten kanssa luomien yhteistyökehysten hajoittamiselle. Osansa saavat erityisesti eskelisentuomat oppineet ja kansanedustajat. Tämän retoriikan etummaisina kehittäjinä on, ironista kyllä, toiminut pari kärtyä kainuulaista elintasopakolaista (alin BKT koko Suomessa maakunnan tasolla, ette varmaan tienneet!), nuoremmasta vanhempaan asemaltaan ent. kunnanjohtaja nyk. kansanedustaja sekä kunnanvaltuutettu. Eivät suinkaan siis mitään herroja tai vallankäyttäjiä itse.

Heidän oikeudenmukaisuuskampanjassaan kohteena on saamelaisten silmitön rasistisuus siinä, että Saamelaiskäräjät on luotu saamelaisia varten. Yhtenä lääkkeenä on nähty polveutumisen korostaminen sekä myös geenitestit, koska niissähän ei ole mitään rasistista.

Voilà:

Näyttökuva 2013-04-27 kohteessa 18.27.12 kopio

Lisäksi useiden keskustelun johtotähtenä on ollut, että saamelaiskäräjäpolitiikka on pääasiallisesti palvellut muualta tulleita porosaamelaisia, joiden perinteiset laidunmaat jäivät rajasulkujen jäljiltä rajojen molemmin puolin ja jotka joutuivat pakon edessä valitsemaan, kuta kruunua kumartavat, Venäjää, Ruotsia vai Norjaa. Näiden pahojen riistäjäsaamelaisten jalkoihin ovat siis jääneet raukat sorretut inarinsaamelaiset ja koltat, joiden molempien pelastajina milloin kukanenkin peräpohjalaiskärty on vuoroin esiintynyt. Kaikista hupaisin oli Veikko Väänäsen blogiteksti, jossa tämä ihmisen perimmäiseen hyvyyteen vedoten kehotti muita ottamaan mallia inarinsaamelaisista, kun täällä on aina niin rauhassa eletty esivallan ja muiden kulttuurien kanssa.

Rauha tietysti tarkoitti ja tarkoittaa yhä tässä eepoksessa hyvin pitkälti sitä, että saamelaiset vaikenevat ja muut määräävät. Seuraukset tunnemme: inarinsaamen elvytys on ollut toistaiseksi menestyksekästä, mutta ei ole ollut paljosta kiinni, ettei olisi ollut. Toisekseen, joka kuvittelee saamelaisia kollektiivisesti myöntyväisiksi perämetsän tontuiksi, ei ole kuullutkaan runsaasta asiakirjamateriaalista, jonka esi-isämme jättivät jälkeensä valituksistaan maaherroille ja aina kuninkaille ja tsaarille asti, mutta jääköön se toiseen kertaan.

Toive siitä, että tällainen rotuoppiajattelu olisi karissut eduskuntaan päästyä lienee joutava, koska kokonaisuudessaan Suomi on tänä vuonna avoimesti rasistisempi kuin aikoihin. Kaikki vika ei kuitenkaan ole kainuulaisten kansainvaelluksessa, vaan ainakin jo viimeisen vuosikymmenen verran on voinut haistella ilmassa ja lukea lehdistä milloin mitäkin otsikoita pohjoisten luonnonvarojen valjastamisen, Jäämeren radan, Vuotoksen ja milloin minkäkin uljaan, miehisen teollisuusprojektin puolesta. Suomi kaipaa kipeästi Petsamoaan takaisin rakennemuutoksissa kouristelevan taloutensa veturiksi, ja se on ollut agendalla jo kauan. Mitä sitten, jos kehityksen alle jää kokonaisia yhteisöjä, kuten Petsamossa ja sittemmin Lokan ja Portipahdan alueilla kävi? Viime vuosina kilpajuoksu arktisten luonnonvarojen luo on vain kiihtynyt, eikä mielestäni ole ollenkaan sattumaa, että samaan aikaan ihmisoikeusnäkökulmat ovat menettäneet painoaan päätöksiä ja politiikkaa tehtäessä, tai niitä on alettu hyödyntämään alkuajatuksesta päinvastaisiin tarkoituksiin.

Tämä kehitys, joka on ollut omalla tavallaan jo pitkään näkyvillä vähemmistö- ja maahanmuuttopolitiikan kehityskuluissa ja hallitsevissa narratiiveissä, näkyy tänä päivänä räikeästi Sipilän hallituksen silppurissa ja pakolaiskriisin hallinnassa, mutta sekin on jo toinen tarina. Sanon vaan, että jos huolestunut tavallinen tallaaja haluaa tietää, mitä valtakunnassa tapahtuu, kannattaa tarkkailla vähemmistöjen ja vähempiosaisten asemaa, koska ne ovat yleensä aika hyvä indikaattori. Eniveis, keväällä kaatunut saamelaiskäräjälaki olisi pitänyt sisällään paitsi saamelaisalueen ulkopuolisten saamelaisten kiintiöpaikan käräjille, myös tiukemmat kuulemisvelvoitteet valtiolle ja viranomaisille, kun ne tekevät saamelaisiin ja saamelaiskulttuuriin vaikuttavia päätöksiä. ILO 169 taas on ollut punainen vaate vaatimiensa maaoikeusselvitysten vuoksi, mihin työhön Suomi ei ole ollut valmis, ja yritti sen kiertää nk. selvitysosalla.

Kaikki tämä saatiin kaadettua valiokunnissa ja lopulta eduskunnassa nimenomaan saamelaismääritelmän ”epäselvyyteen” vedoten, ja nyt syksymmällä pitkään hiotusta metsähallituslakiesityksestä oli poistettu Suomen Kuvalehden mukaan saamelaiskulttuurin heikentämiskielto, koska Suomi ei nyt olekaan ratifioimassa ILO 169:a suunnitellusti. Kaikella tällä on estetty ne lakihankkeet, jotka voisivat oikeasti vaikeuttaa pohjoisten alueiden luonnonvarojen entistä laajemman hyödyntämisen kansantalouden edun nimissä, samalla kun paine paikallisyhteisöihin päin kasvaa, esim. Utsjoen timanttikaivoshanke ja Inarin taannoinen metsäkiista. Molemmissa ulkopuolinen moraalinen ja käytännön tuki vaikuttivat myönteisesti saamelaisten eduksi. Alun perin suunnitellussa muodossaan MH-laki ja ILO 169 olisivat antaneet lisäsuojaa paikallisille yhteisöille, jotka monesti ovat pieniä ja taloudellisesti epäedullisessa asemassa.

Lopulta saamelaismääritelmäkiista on kertonut omaa karua kieltään siitä, miten tuntemattomia omassa naapurissa asuvat vähemmistöt voivat oikeasti olla, oman maan laeista puhumattakaan. KHO luistelee sujuvasti pykälien yli jonkin korkeamman ohjaamana, ja samalla suuri yleisö ihan tosissaan luulee, että Suomen saamelaiskäräjälakiin vastoin saamelaisten ja asiantuntijoiden tahtoa kirjattu polveutumispykälä olisi linjassa muiden maiden saamelaismääritelmän kanssa. Päin vastoin, Suomi on ainoa maa jossa veroluetteloita tulkitaan näin luovasti, ja Ruotsi ja Norja pitäytyvät tiukasti kieliperustaisessa määritelmässä. Tänä päivänä seurauksena on, että Suomen Saamelaiskäräjät eivät mahdollisesti enää kelpaa edustamaan saamelaisia meidän omissa viiteryhmissämme niin pohjoismaissa kuin maailmallakaan. Nyt on siis päästy konkreettisesti tilanteeseen, jota saamelaisiksi haluavat mutta vaaliluetteloon pääsemättömät ovat hokeneet kuin mantraa: Saamelaiskäräjät ei edusta saamelaisia. Näin voikin nyt käydä — heidän sisäänpääsynsä vuoksi.

Lopulta saamelaisyhteisöissä kasvaneille koko asetelma on ihan outo, koska perinteisesti yhteenkuuluvuutta ei ole luotu tai kuorattu identiteettidiskurssin keinoin. Saamelaisuus ei ole yksilön ominaisuus samassa mielessä kuin monet muut identiteetin osaset ovat. Se on riippuvainen sukujen ja kylien verkostosta, jonka turvin yhteistä saamelaispolitiikkaa on rakennettu, tunnistaen moniääninen ja monikielinen joukko yhdeksi. Kun voimme tunnistaa toisemme Rørosista Kuolaan 13 eri kielen ja neljän valtion välillä sekä tehdä aktiivista yhteistyötä jopa itärajan yli, väite siitä, että Suomessa ihmisiä on jäänyt ulkopuolelle koska saamelaiset eivät itse tunnistaisi omiaan on aivan järjetön. Jäsenyyttä ja yhteenkuuluvuutta etnisenä ryhmänä ei ole luotu valtioiden tasolta eikä valtioiden määräysvalta voi sitä rajoittaa tai muuttaa.

Onko siis koko Saamelaiskäräjätouhussa enää mitään järkeä? Ehdokkaana on ollut pakko pysähtyä ja miettiä, mitä tämä tarkoittaa elimen kannalta, johon olen pyrkimässä edustamaan kansaani. Jo monta vuotta on ollut ilmeistä, että saamelaiskäräjäjärjestelmä jokaisessa maassa, jossa se on voimassa, vie valtavasti saamelaisten ns. resurssihenkilöiden voimavaroja ja työaikaa valtioille, minkä istuva puheenjohtaja Tiina Sanila-Aikio totesikin SSN:n vaalitentissä kuun puolivälissä. Pidemmän päälle tällainen kehitys vie eri maiden saamelaiset entistä kauemmas toisistaan, eikä sitä voida mitenkään pitää toivottavana. Saamelainen etnopoliittinen herääminen pohjautui yhteyden luomiselle; nykyinen kehitys kasvattaa eroja, varsinkin kun Saamelaiskäräjien valtuudet ja resurssit ovat hyvin eri tasoiset eri maissa. Venäjällä itsehallinnosta ei voida juuri puhua, ja Suomen kehitys seuraakin nyt pelottavasti Venäjän tapahtumia: paikalliset viranomaiset ottavat kokoukset haltuunsa ja asettavat haluamiaan henkilöitä avainasemiin.

En aio jättäytyä vielä pelistä pois, koska olen sen vasta aloittanut, enkä halua pettää äänestäjiäni, sukuani tai kansaani. Mutta pohdin vakavasti ja harkiten myös vaihtoehtoja. Aika yksin näyttää mitä KHO:n linjaukset tulevat käytännössä tarkoittamaan, mutta me voimme edelleen myös osaltamme rakentaa tulevaisuuttamme näiden päätösten varjossakin, Saamelaiskäräjien kautta tai muuten. Olemme sen velkaa sekä edellisille että tuleville sukupolville. Muutama vuosikymmen voi tuoda mukanaan mullistavia muutoksia, ja silti ne ovat vain lyhyt kappale saamelaisten tuhatvuotisessa historiassa. Ymmärrän hyvin, jos äänestämisinto on nyt laimennut, ja olen mukananne kehittelemässä uusia strategioita, kävi miten kävi; niitä me tarvitsemme, ja kipeästi.

Sidonnaisuuteni, eli kenen joukoissa seison

Saamelaiskäräjävaalit käydään suoralla henkilövaalilla. Ehdokkailla nykyjärjestelmässä ei ole listoja tai ryhmittymiä, joita he edustavat ja jotka voisivat vaatia valittuja SaKä-edustajia tilille tekemisistään. Tämä läpinäkymättömyys on yksi poliittisen järjestelmämme heikkouksista. Toisaalta itse kunkin suku on yleistä tietoa, ja se on perinteisesti suurin yksittäinen vaikuttava tekijä itse kunkin valinnoissa.

Itse kuulun inarilaiseen Aikion sukuun sekä Fofanoffeihin. Yksi isomummoni oli Inarijoen Saijetseja. Äitini sukunimi on Jääskö, viimeksi peräisin Ivalon Koppelosta ja sitä ennen Kittilän Alakylästä, sekä Niemelä Oulun seudulta Rantsilasta.

Olen toiminut tähän kevääseen saakka kaksi vuotta Suomen Saamelaisnuorten hallituksessa, jossa olen ollut mukana muokkaamassa ja antamassa monia lausuntoja sekä lisäksi mm. vetämässä some-kampanjoita. Huolehdin edelleen yhdistyksen nettisivuista sekä autan silloin tällöin tiedottamisessa, ja osallistuin SSN:n järjestämään vaalikeskusteluun runsas viikko sitten.

Olin mukana maaliskuussa kampanjoimassa sittemmin kaatuneen saamelaiskäräjälakiehdotuksen puolesta ja järjestämässä mielenosoitusta ILO 169:n ratifioinnin puolesta. Lisäksi olen toiminut maaliskuusta lähtien Sámi NissonForumin hallituksessa. Olen myös Anarâškielâ servin ja Sámi Duodjin jäsen, ja äänioikeutettu kolttien luottamusmiesvaaleissa.

En kuulu lapinkyläyhdistyksiin tai muihin roolipeliseuroihin, enkä kannata niiden toimintaa. Olen järjestötyössä myös tutustunut muiden kolmen kotimaamme saamelaisiin, ja minulla on suhteellisen hyvä verkosto rajat ylittävään yhteistyöhön. Esimerkiksi SNF toimii kolmessa maassa. 
Teen tällä hetkellä töitä Kielikaltio- eli Sámi Giellagáldu -jatkohankkeessa inarinsaamen kielityöntekijänä sekä Saamelaiskäräjien koulutus- ja oppimateriaalitoimistossa. Viime talvena järjestin yhteistyössä Rospuutto-ryhmän, Saa’mi Nue’ttin ja Kolttien kyläkokouksen kanssa pienryhmätapaamisia tai siis keskusteluryhmiä Sevettijärvelle.

Olen tehnyt satunnaisesti saamenkäsitöitä ja toimin pari vuotta korualan yrittäjänä kultaseppäkoulun jälkeen – liian varhain, mutta se oli arvokas opetus. Pyrin politiikan ulkopuolellakin tekemään työtä, joka edistää saamelaisten oikeuksia, hyvinvointia ja kulttuurin ja kielten elinvoimaisuutta.
Toivottavasti tämä auttaa vielä miettiviä äänestäjiä päättämään, olenko oikea ihminen edustajaksenne. 🙂 Ja toivottavasti tämä myös kertoo, millainen ihminen ehdokasnumeron takaa löytyy!

Vaaligalleriasta sekä äidinkielisten ja vieraskielisten vastakkainasettelusta

Vaaligalleriassa minulta kysyttiin, kumpi on tärkeämpää kielenelvytyksen kannalta, äidinkielisten puhujien tukeminen vai vieraskielisten kouluttaminen. Kysymys oli vaikea ja kielenelvytyksen kannalta oikeastaan täysin vääräkin, mutta ymmärrän, miksi se aseteltiin näin.

Vastasin videossani, että mielestäni tärkeää on nyt tukea äidinkielisiä nk. hiljaisia puhujia, joiden kieli on vaiennut mahdollisesti vain siksi, ettei ympäristössä ole ollut ketään kenen kanssa puhua. Kuitenkin esimerkiksi inarinsaame on elpynyt nopeasti nimenomaan vieraskielisten puhujien sekä kielipesien tuella, jolla on kyetty rakentamaan uusia kielenkäyttöympäristöjä. Kun kielenelvytystä alettiin edistämään kielipesillä 90-luvulla, suurin osa äidinkielisistä puhujista oli jo vanhoja ja sen vuoksi eivät välttämättä kovin aktiivisia yhteiskunnassa. Elvytystoimien keskiössä oli ja on yhä työssäkäyvän, yhteisöllisesti aktiivisen sukupolven uudelleenluominen, ja täten kielenkäyttöympäristöjen luominen.

Tällä hetkellä toimintamallit kielipesissä ja nuorten ja aikuisten vieraskielisten kouluttamisessa ovat kuitenkin mielestäni hyvällä mallilla. Ainoastaan peruskoulutason vieraana kielenä opetus askarruttaa, sillä sille varatut kaksi oppituntia viikossa eivät yksinkertaisesti riitä kielen mielekkääseen oppimiseen, eivät nyt eivätkä silloin, kun minä lapsukaisena opiskelin saamea koulussa. Joissain tapauksissa riittämättömästä opetuksesta on jopa haittaa, kun lapsi turhautuu ja opetus alkaa tuntua turhalta ja ikävältä.

Tämän lisäksi mielestäni on tärkeää nyt yrittää valjastaa äidinkielisten puhujien kielitaito käyttöön, vaikka sitten vain yksityiselämässä. Luonnollisissa saamenkielisissä ympäristöissä kielensä oppineita inarin- ja koltankielisiä ei ole jäljellä kovin monia, sillä assimilaatiotoimet iskivät pieniin vähemmistökieliin nopeasti Inarin kunnan taajamissa ja syrjemmässäkin. Tällainen perinteisissä ympäristöissä kasvanut kielitaito on erittäin tärkeää sekä sosiaalisesti että myös kielitieteellisesti. Kielimestarijärjestelyt tehostavat vieraskielisten oppimista valtavasti, ja voisikin miettiä, voisiko vastaavaa hyödyntää myös peruskouluopetuksessa.

Äidinkielisten tukeminen ei tarkoitakaan pelkästään vanhempien ikäpolvien parissa työskentelyä, vaan kotona kieltä oppineiden sekä kielipesälasten tukemista. Varsinkin kielipesälapset tarvitsevat ympärilleen kaikenikäisiä kielenpuhujia, ja myös heidän perheensä tarvitsevat apua kielenoppimiseen sitoutumiseen. Yksi tapa tukea äidinkielisiä onkin panostaa myös vieraskielisiin. Kukaan ei ole minkään kielinen yksinään ja on tärkeää, että varsinkaan lapset eivät jää perheessään ainoiksi saamenkielisiksi. Jo elokuussa ehdotin erillistä stipendiä kielenelvytykseen sitoutuneille vanhemmille ja muille nuorille ja aikuisille heidän valitsemansa saamen kielen opiskelua varten. Mielestäni tämä olisi yksi tapa tukea saamen kielten elpymistä suoraan kielten käyttäjien keskuudessa.

Mitä saa 200 000 veroeurolla?

Ison osan Yle Sápmin vuosibudjettia.

Saamelaiskäräjien vuosittain jakamat kulttuurimäärärahat (jotka siis jaetaan useille toimijoille).

Monta kertaa sen summan, joka tarvittaisiin Yle Sápmin radioarkiston digitoimiseen.

Tai VisitFinlandilta yhden mainosvideon.

Ja niin edelleen. Vertailukohtia löytyisi pelkästään matkailun edistämisen alalta lukuisia.

Olen todella tyytyväinen, että VisitFinland otti palautteen tosissaan ja muutti videota vähemmän raflaavaksi. Se oli oikein ja antoi myös viestin, että heidän kanssaan voi tehdä rakentavaa yhteistyötä.

Se kertoo myös karua kieltä saamelaisen kulttuurin todellisesta arvostuksesta. Vika ei ole VisitFinlandin. Vika on ministeriöiden tasolla, jossa päätetään, miten paljon mihinkin kunakin vuonna rahaa suunnataan. Paljon veivatuille kielipesille ollaan nyt onneksi ehdotettu koko pyydettyä 900 000 €:n summaa. 200 000 € on runsas viidesosa siitä, ja vuonna 2014 valtion rahoitusta saavia kielipesiä oli seitsemän.

200 000:lla maksaisi puolitoista kielipesää vuodeksi.

Enemmän kuin kaksi kokoaikaista koltan- ja inarinsaamenkielistä toimittajaa.

Oppimateriaaleja. Tai kielineuvontaa. Tai nuorisotoimintaa. Tai kulttuuritoimintaa. Tai paljon puhuttujen maaoikeuksien kartoittamistyötä. Tai kaikkia näitä vähän enemmän. Vähän enemmän näkyvyyttä. Vähän korkeampaa arvostusta.

Tai yhden stereotyypeillä mässäilevän mainosvideon.

On selvää, kumpi on tähän mennessä ollut Suomen päättäjille tärkeämpää. Jos voisin rehellisesti luvata äänestäjille ja koko saamen kansalle, että saamelaiskulttuurin marginaaliin työntäminen myös rahoitusta suunnitellessa loppuu, lupaisin sen, ja sen myös toteuttaisin. Valitettavasti viestin matka tarvitsijoilta kanslioihin on paljon pidempi, ja yksi edustaja lähinnä sääsken ininää. Mutta sen lupaan, että teen kaikkeni, että ajan myös suomalaisille päättäjille uutta ajattelutapaa saamelaiskulttuurista, ei ylimääräisenä kuluna vaan yhteiskuntaa ylläpitävänä toimintana, jolla tässä maassa on luotu edellytykset menestykselle yleisestikin ottaen.

Tänään vain on kovin toivoton olo. Onneksi huomenna on uusi päivä.

Lisäys klo 17:59:

Kaija Rensujeff kirjoittaa selvityksessään ”Käsin, sävelin, sanoin ja kuvin – Saamelaiset taiteilijat Suomessa” (Taiteen keskustoimikunta, tutkimusyksikön julkaisuja nr. 38, 2011), s. 77 (PDF, avautuu uuteen ikkunaan):

Sen lisäksi, että opetus- ja kulttuuriministeriöstä on myönnetty tukea saamelaisen kulttuurin edistämiseen ja saamelaisjärjestöjen toimintaan vuosittain 205 000 euroa (vuodesta 2004), se myöntää avustuksia erilaisille hankkeille, joita hallinnoi Saamelaiskäräjät. Osa tukea saavista hankkeista kuuluu hallinnollisesti nuorisopolitiikan alalle kuten toiminta-avustusta saavat saamelaisten nuorisoneuvosto, saamelainen kielipesätoiminta, saamelaislasten mediakasvatuksen edistäminen ja saamelaisnuorten taidetapahtuma. Osa kuuluu taide- ja kulttuuripolitiikan hallinnonalalle kuten saamelaismusiikkikeskuksen toiminta, alkuperäiskansojen elokuvakeskuksen toiminta ja kansainvälinen saamelaiskulttuuriyhteistyö. Vuonna 2010 viimeksi mainittujen hankkeiden avustukset yhdistettiin valtion tulo- ja menoarvioon omaksi luokaksi ”saamelaisen taiteen ja kulttuurin edistämiseen”. Kokonaissumma kaikille edellä mainituille toimijoille on ollut 200 000 euroa molempina vuosina (2010 ja 2011).

Taiteen ja kulttuurin tuki tahtoo olla marginaalista varsinkin verrattuna markkinointiprojekteihin, mutta rahoituksen epäsuhta on aivan ällistyttävä. Varsinkin kun ajattelee, että isolla rahalla tuotetun videon ensimmäisessä versiossa hyödynnettiin aivan sumeilematta juuri tätä kulttuurista pääomaa, jota saamelaiset ja ei-saamelaiset toimijat työllään uusintavat — ja luovat sille myös rahallisesti mitattavissa olevaa lisäarvoa. Ainakin mainittu alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Skábmagovat on merkittävä tapahtuma jo maakunnallisestikin, ja tuo paikalle laumoittain yleisöä muualta maailmasta — en väitä nyt ilman suoria todisteita, että tehokkaammin kuin mainosrihkama, mutta merkittävästi kuitenkin.

Paikallisen osaamisen ja aloitteiden merkitys ja toiminnan tehokkuus on jo todistettu.

Paluu kesään: Yle Kioski vieraana

Juttelin kesällä Yle Kioskissa Eve Väyrysen kanssa saamelaisuudesta ja vähän vaikka mistä, ja jouduimme säästin syömiksi ja kesäsateiden katselemiksi – Inarin kesäkuu antoi todellakin parastaan. Eve heitti suopunkia, ja minä tumpelo muka autoin.

Nyt ruska-aikana on mukava palata tähän, koska se valoi minuun uskoa, että tässä maassa on paljon tekijöitä joita kiinnostaa todellinen yhteistyö myös pohjoisen ihmisten kanssa. Kioski on jo konseptina mielenkiintoinen, ja toivon että vastaavaan olisi joskus varaa myös saamen kielellä. Kuvitelkaa miten hauskaa olisi kesäinen kierros halki Saamenmaan kaikkien neljän valtion eri paikallisten oppaiden avustuksella! 😀 Mutta ihan totta, kierros Suomenkin saamelaisalueella riittäisi, jos se vain rakentuu samalla lailla aitojen kohtaamisten ja yhdessä tekemisen varaan.

Tuomas Aslak ei pääse :(

Irvikuvista, tulevaisuudenkuvista ja kuvien vallasta

Tuomas Aslak ei pääse :(

Tuomas Aslak ei pääse :(

Suomen saamelaisnuoret ry, jonka piirissä olen vaikuttanut pari viimeistä vuotta, järjestää huomenillalla Inarissa vaalitentin tämänkertaisten saamelaiskäräjävaalien nuorille ehdokkaille. Suosittelen kaikkia kynnelle kykeneviä tulemaan paikalle! Tarkoituksena olisi ilmeisesti, että vastaamme nimenomaan nuoria askarruttaviin kysymyksiin. Niitä onkin varmasti monia. Saamelaiset nuoret ovat yleisesti ottaen suhteellisen hyvin perillä päivänpolttavista kysymyksistä ja kiinnostuneita yhteisistä asioista — joskus ehkä pakostakin, koska isot asiat, kuten esimerkiksi maankäyttö tulevat iholle hyvin varhain.

Saamelaisille nuorisoaktiiveille on harvoin tarjolla pelkkää huvin vuoksi puuhastelua, ja toivon, että SSN:ssä onnistuimme ja onnistumme tarjoamaan myös sitä raskaiden asioiden rinnalle, ja samalla nostan hattua yhdistyskavereilleni sekä menneille ja tuleville aktiiveille: työ on raskasta ja sitä on paljon, ja se voi joskus olla lannistavaa. En silti ole koskaan tavannut niin eläväisiä ja reippaita ihmisiä kuin SSN:ssä toimiessani, ja haluankin jo tässä kiittää kaikkia heitä hyvästä hengestä ja määrätietoisuudesta!

Valmistaudun vaalitenttiin myös hieman ristiriitaisin tuntein. VisitFinland on vasta julkistanut talvimatkailun kampanjansa, jossa toistuu kaavamaisesti sama rasistinen saamelaiskuva, jota vastaan kampanjoitiin Pulttibois-sketsien aikana ja monta kertaa sitä ennen, sekä jälkeen — muistatte varmaan Tanja Poutiaisen nolon esiintymisen pilailupuvussa uransa lopettajaistilaisuudessa. Näitä riittää. Niin riittää myös väsyneitä, surullisia, ajoittain vihaisia mutta myös lopen uupuneita keskusteluita, yhteydenottoja ja kahden päivän kestäviä ”saamelaiset taas nillittää” -otsikkokierroksia, jotka unohtuvat yhtä nopeasti kuin ilmestyvätkin. Yhtäältä on paljonkin sanottavaa, toisaalta kaikki on jo sanottu.

Moni ajattelee näistä mainoksista, että mitä sitten. Ilmaista mainosta. Kuitenkaan näiden 25 vuoden aikana, kun olen ollut tietoinen median ylläpitämästä fiktiosaamelaisuudesta, en ole kertaakaan todistanut, että tällainen mainonta olisi luonut todellisia tilaisuuksia tuoda saamelaisuutta tai saamelaisia esille sellaisina, kuin me todellisuudessa olemme: elävinä, iloisina, surullisina, tylsinä ja hauskoina ihmisinä, joilla on oma elävä kulttuuri ja omat kielet, joita pidämme arvossa. Päin vastoin, tätä kuvastoa kierrätettäessä uusiutuu myös kuva saamelaisuudesta jonain mystisenä, ei tähän maailmaan kuuluvana fiktiona, joka parhaimmillaan on raaka-ainetta länsimaiselle elämysteollisuudelle ja pahimmillaan Pulttibois-sketsihahmoja, jotka avoimesti pilkkasivat saamelaisia. Molemmat hävittävät näkyvistä elävän saamelaisuuden koko kirjon — ja ironista kyllä, ohittavat koko joukon tilaisuuksia joita avoin, utelias yhteistyö saamelaisten toimijoiden kanssa olisi voinut tarjota.

Kuvakaappaus videosta.

Kuvakaappaus videosta.

Stereotyypit ovat luovuuden ja uuden kokemisen ja oppimisen vihollinen. Ammatillisesta näkökulmasta tästä kirjoittaakin osuvasti Timo Kiviluoma’100 Nights of Polar Magic’ ja nokiset saamelaiset (linkki avautuu uuteen ikkunaan). Itse kirjoitin yleisemmin saamelaiskuvastosta ja sen juurista sekä vaikutuksista vuonna 2012, mutta sisältö on pysynyt valitettavasti yhä ajankohtaisena: Eksotiikkaa etsimässä: Karvamarketit, Hymyhuulet ja Helsingin hipsterit (avautuu uuteen ikkunaan; artikkelissa ei vieläkään blogin muutossa hävinneitä kuvia, valitan…).

Mutta mitä väliä? Sitä, että myös saamelaiset lapset kasvavat edelleen maailmassa, jossa meille on sijaa vain saduissa, eikä sekään kuva vastaan ollenkaan meidän todellisuuttamme. Saamelaiset lapset kasvavat edelleen ympäristössä, joka ilolla viljelee meistä alentavia irvikuvia. Muistan seisseeni matkamuistokojun edessä lapsena 1990-luvun alussa ja miettineeni, että voiko tämä muka olla totta. Aikuinen osaa tehdä eron toden ja höpöhutun välillä, mutta se ei tarkoita, etteivätkö nämä kuvat jäisi elämään ihmisten tajuntaan ja vaikuttamaan heidän käsityksiinsä saamelaisista yleensä. Lapsella ei ole puoliakaan niistä taidoista, jotka aikuisilla on jäsentää näkemäänsä ja kuulemaansa.

Kaikista karvainta on se, että VisitFinland viimeisen päälle, isolla rahalla tehdyllä kampanjallaan osoittaa, ettei meille edelleenkään ole sijaa matkailussa ainakaan aktiivisina toimijoina, joilla voisi olla hyviä ideoita matkailun edistämiseen, vaan Kiviluoma kirjoittaa:

Kun päätös tarinasta oli tehty ja tarinaa lähdettiin puvustamaan ja lavastamaan, tekijätiimille oli käynyt selväksi, että paikallisia saamelaisia ei rooleihin löydy, eikä myöskään aitoja saamelaisasuja. Asuja hankittaessa kun oli käynyt selväksi, että kulttuurisista syistä tiettyjä asuja voivat käyttää vain tietyt ihmiset. Asia korjaantui can do –asenteella; otettiin rooleihin ammattitanssijat, joille puettiin saamenpuvuntapaiset ja jatkettiin suunnitelman mukaan.

Alun pitäenkään ei voida siis puhua mistään yhteistyöstä, vaan saamelaisten ja saamelaisuuden ahtamisesta ennalta määrättyyn karsinaan. Tältä pohjalta ja tiukalla aikataululla tehtyyn produktioon olisikin ollut mahdotonta saada mitään aitouden kosketustakin, kun tarina oli lyöty lukkoon jo alkuunsa ja saamelaisiin toimijoihin otettu yhteyttä ihan viime minuuteilla. Vastaesimerkkinä haluaisinkin tuoda esille, että Saariselän jälkeen koko Inarin kunnan parhaita kohteita on Saamelaismuseo ja luontokeskus Siida, joka sai alkunsa vaatimattomasta saamelaisten toimijoiden pyörittämästä ulkomuseosta ja sai lopulta vuonna 1998 kunnon rakennuksen näyttelytilat, ja vetää nykyään väkeä kuin siimaa. Totuus on todellakin tarua ihmeellisempää, ja kun sille antaa mahdollisuuden, kaikki voittavat.

Valitettavasti kuva saamelaisista nokisina peikkoina on iskostunut matkailijoihin hyvin, kuten Utsjoelta kotoisin oleva, Vasemmistonuorten nykyinen puheenjohtaja Anni Ahlakorpi kiteyttää Facebookissa:

Siinä on ihan turha yrittää selittää, että Inari tai Utsjoki on saamelaiskylä, kun se ei millään tavalla vastaa sitä stereotyyppistä kuvaa, jonka he ovat saamelaisista saaneet. Turha siinä on myöskään mainostaa niitä hienoja kohteita, mitä siellä on tarjolla, siis sellaisia, missä siihen aitoon kulttuuriin pääsisi tutustumaan, kun mielikuva jännistä nokinaamoista erikoisine vaatteineen ja asumuksineen istuu niin sitkeässä.

Tällainen stereotyyppinen markkinointi vaikuttaa ainakin tämän kokemuksen perusteella negatiivisesti matkailutoimijoihin ja kävijämääriin. Niinhän siinä tahtoo käydäkin, kun alkaa myymään olematonta: kaikki häviävät.

Armon vuonna 2015 olisin jo toivonut, että matkailuala alkaisi pikkuhiljaa skarpata ja näkisi myös ne mahdollisuudet, joita saamelaisten keskuudessa on. Vielä näin ei ole. Ikävää on, että matkailu on saaḿelaisalueen pääelinkeinojen joukossa, ja työllistää paljon väkeä, kun tällainen markkinointi käytännössä syö paikallisten toimijoiden markkinoita. Moni saamelainen saa toimeentulonsa matkailuelinkeinosta. Toivoisin, että myös nuoremmilla olisi mahdollisuus toimia matkailun piirissä aktiivisina toimijoina ja osallisina — muunakin kuin rekvisiittana.

Näiden kuvien vaikutus on monitasoinen, enkä ala nyt syväluotaamaan tässä kirjoituksessa sitä sen enempää. Taustalukemiseksi voin kuitenkin suositella mm. Ida Ikosen pro gradu -tutkielmaa Oulun yliopistosta: ”Irvikuva – entäs sitten?” : Lapin Kansan ja Helsingin Sanomien luoma saamelaiskuva vuoden 2011 sanomalehtiteksteissä (avautuu uuteen ikkunaan). Käsitelty aineisto ei siis keskity yksin matkailuun, mutta saamelaiskuvaston ongelmat tulevat siinä hyvin esiin.

Nämä kuvat hiipivät myös suoraan kanssakäymiseen saamelaisten ja valtaväestön kesken, viime vuosina erityisesti saamelaismääritelmäkeskustelussa, johon SSN myös on ottanut aktiivisesti kantaa. Ei-saamelaisten toimijoiden ylläpitämä kiista saa nähdäkseni polttoaineensa juurikin tällaisesta saamelaiskuvasta jonain kaukaisena, mystisenä asiana, johon liittyvät romanttiset mielikuvat verenperintönä saaduista taianomaisista ominaisuuksista, eikä arkipäivän elämän kulttuuristumisena. Kirje Saamelaiskäräjien vaalilautakunnalta ei oikeasti ole mikään kutsu Tylypahkaan uuden ihmeellisen maailman äärelle, vaan vuosikymmenten aktiivisen työn kautta voitettu oikeus vaikuttaa kulttuurimme tilaan myös kollektiivisesti, saamelaisina — ja oikeus olla myös eri mieltä näistä asioista, ja luoda konsensus demokratian pelisääntöjen mukaan. Näytti se sitten ulkopuolisille ”riitelyltä” tai ei, se on osa normaalia päätöksentekoa, ihan samalla lailla kuin eduskunnassa, kunnanvaltuustoissa ja muissa vaaleilla valituissa edustuselimissämme.

IMG_1430

Siksi: ÄÄNESTÄKÄÄ! Ketä tahansa, kunhan äänestätte. Olemme Suomessa muutenkin sellaisten aikojen ja tapahtumien äärellä, jotka ovat selkeästi osoittaneet kansanvallan tärkeyden, ja näin pienissä vaaleissa jokaisella äänellä on väliä. Siis tulkaa, kyselkää meiltä, grillatkaa ihan kunnolla, ja äänestäkää! Joudumme ponnistelemaan jokapäivä stereotyyppien ja ennakkokäsitysten kanssa, mutta onneksi emme joudu tekemään sitä yksin.

Neeta Jääskö

Uutisia!

Menin ja rupesin ehdokkaaksi tämän syksyn Saamelaiskäräjävaaleihin. Enkä viitsi tehdä uutta blogia sem tähden, vaan tästedes saatte lukea politikointiani täältä lifestyle-juttujen lisäksi.

Tärkein ensin: ehdokasnumeroni on 32. Muistakaa se 😉

Yksi tärkeimmistä vaaliteemoistani on kieli. Inarinsaamen opintoni jatkuvat syksyllä kuten tavallista ja muut opinnot sikäli kuin ehdin. Olen myös muutaman kuukauden Kielâkäldee-kielikaltion jatkoprojektissa inarinsaamenkielisenä kielityöntekijänä. Luvassa on siis mielenkiintoinen ja haasteikas syksy!

Yle Saame tekee ehdokkaista vaaligallerian, ja kävin tänään kuvauksissa. Neljä minuuttia ei ole niin kauhean pitkä aika! Sain kuitenkin vastailtua ihan hyvin kysymyksiin. Videot julkaistaan ensi kuun puolella ja laitan heti linkin, kun ne tulevat 🙂 Yle on myös lanseerannut viralliset hashtagit, yksi niistä #vaaljah2015.

Tällä välin voitte myös käydä tykkäämässä poliitikkosivustani Facebookissa:

Neeta Jääskö

Palataan pian! <3

Neeta Jääskö

Uđđâseh!

Tääl lii eellim moonnâm nuuvt, ete algim iävtukkâssin Sämitiggevaaljáid taam čoovčâ. Jiemge viišâ rähtiđ uđđâ blogi, nuuvt ete täst ovdâskulij uážuvetteđ luuhâđ lifestyle-čallui lasseen meiddei politiik pirrâ já tiävstuv čuávvuđ muu ”kampanja”.

Vistig: muu iävtukkâsnummeer lii 32. Mušteđ tom 😉

Yle Säämi ráhtá iävtukkâsâin vaaljâgalleria, já onne lijjii muu kuvvimeh. Videoh almostittuvvojeh puáttee máánu peln já piäjám tijjân tallán liiŋkâ ko toh puátih! Nelji miinuut ij lam nuuvt kuhes äigi, mut kiergânim kal ubâ pyereest västidiđ koččâmâšáid. Sosiaal mediast puáhtá še čuávvuđ virgálii háštágijd, om. #vaaljah2015.

Muu tergâdumos vaaljâteema lii kielâ, ko jo muu uápuh juátkojeh čoovčâ ääigi ehidijd, já poorgâm val Kielâkäldeest anarâškielâg kielâpargen. Čäliškuáđám lase teehi blogin, já pyehtivetteđ čuávvuđ muu vaaljâsijđo meiddei Facebookist ađai Muáđukirjeest:

Neeta Jääskö

 

 

 

Varriistâllâm: Uđđâ čujottâs, uđđâ nomma

Lam onne kiävttám maaŋgâ tijme blogi varriimân oppeet uđđâ sajan, váhá älkkeeb čujottâssân . Lâi nuuvt hirmooš pargo ete lopedâm (olssân) ete jiem kal poorgâ tom tääl kuhes ááigán. Ađai mutteđ kirjemeerhâidâd, neetainari.wordpress.com lii tääl tuš neetainari.com.

Varriistâllâm lii lamaš uáli tergâdis uássi anarâšâi elimist tovle, já eđâččim ete kal tot lii ain. Munjin lii máttááttum ete talle ovdil ulmuuh värrejii sajeest nuubán iveaaigij mield, ko ulmuuh ožžuu iäláttâs luándust (mast mij tääl tom uážžup…?): kuálásteijeeh, puásuiulmuuh, ja puoh iärráseh. Mut nuuvthân uáli maaŋgâs parga tääl še. Mist láá ain kesipääihih (jiemge tárgut maggaargin kesituve) já tälvipääihih, teikkâ must kuittâg lii. Uápui tiet lam tälviv kavpugist. Keessiv tastoo poorgâm eres pargoid eres soojijn. Jieš kuittâg jurdâččâm ete tot lii monniimuđoš varriistâllâm še.

Lädikuáđááš

Pottim jieht Pärttihân, já liihân taat Čivtjuv njälmi ohtâ maailm muččâdumos soojijn. Čuáskim, ađai ij nuuvt ennuv tivregin. Valdim puoh tyejiamnâsijdân mield ete ama tah ohoh koleh jotelávt. Šiljoost lii siemin lädikuáđááš most lii suotâs čokottâllâđ talle ko tobbeen lii tullâ aarrân alne nuuvt ete čuoškah iä puáđi siisâ. Onne pooldijm äijihijn kal tuulâ táálu siste täähist, ko lâi nuuvt korrâ pieggâ.

Tääbbin oro pyereeb kuvviđ ko čäälliđ nuuct ete rahtim uđđâ Flickr-koonto, vâi peesâm čäittiđ. Čuávvuđ tom: https://www.flickr.com/photos/kuavsui/ ! Uáinimân!